Adoptoimme kolmen vuoden ikäisen pojan – ja kun mieheni yritti kylvettää häntä ensimmäistä kertaa, hän huusi:
«Meidän täytyy palauttaa hänet!»
Tuo huuto kaikuu korvissani vielä tänäkin päivänä. Se oli pelon, hämmennyksen ja jonkin sellaisen sekoitus, jota en ollut koskaan ennen nähnyt mieheni silmissä – todellista kauhua.
Olimme olleet naimisissa kymmenen vuotta. Kaikkien yritysten, tutkimusten, hoitojen ja pettymysten jälkeen lääkärit sanoivat lopulta sen, mitä pelkäsin eniten: en koskaan tulisi raskaaksi luonnollisesti. Tuntui kuin maailma olisi romahtanut ympärilleni.
Silloin mieheni lupasi: «Olemme aina perhe – lapsella tai ilman.»
Mutta vuosien myötä tuo tyhjyys, joka oli muuttanut kotiimme, alkoi niellä kaiken.
Eräänä päivänä sanoin sen ääneen: «Adoptoidaan lapsi.»
Mieheni vastusti heti. Hän sanoi, ettei voisi koskaan rakastaa vierasta lasta. Mutta lopulta hän myöntyi.
«Yritetään,» hän sanoi hiljaa. «Ehkä tämä on meidän kohtalomme.»
Aloitin prosessin. Paperit, haastattelut, psykologiset testit – kuukausia kului. Ja sitten puhelin soi:
«Meillä on pieni poika. Kolmevuotias, Brnosta. Hiljainen, mutta muuten terve.»
Itkin ilosta. Tunsin, että lapseni oli syntynyt – vain eri tavalla kuin olin kuvitellut.
Kun näimme hänet ensimmäisen kerran, hän istui nurkassa pehmolelu sylissään. Hän katsoi meitä epäluuloisesti, kuin odottaen, että mekin katoaisimme pian. Mieheni yritti hymyillä, vitsailla, tarjosi pientä autoa, mutta poika ei liikahtanutkaan. Hänen katseensa oli liian vakava kolmevuotiaalle.
Ensimmäiset päivät kotona olivat oudot. Hän ei puhunut, ei syönyt kanssamme, eikä antanut koskea itseensä. Mutta minä ymmärsin. Hän oli kokenut jotain, mitä yksikään lapsi ei saisi kokea. Joka ilta silitin hänen hiuksiaan ja kuiskasin: «Rakastan sinua.»
Uskoin, että hän vielä avautuisi.
Sitten tuli se ilta.
Mieheni päätti kylvettää hänet. «Meidän täytyy oppia luottamaan toisiimme,» hän sanoi hymyillen. Hän laski veden, riisui pojan paidan – ja seuraavassa hetkessä hän huusi:
«Jumala! Katso tätä!»
Juoksin paikalle – ja jäädyin.
Pienen kehon iho oli täynnä arpia. Ei naarmuja – vaan syviä, vanhoja haavoja, palovammoja ja mustelmia. Kivun kartta.
«Joku teki tämän hänelle?» mieheni kuiskasi.
Pikku poika alkoi vapista, peitti kasvonsa käsillään ja huusi:
«Ei! Olen kiltti! Älä lyö, älä!»
Se huuto repi sieluni rikki.
Yritin halata häntä, mutta hän vetäytyi nurkkaan, vapisi ja nyyhkytti. Mieheni perääntyi, kasvot kalpeina.
«Emme pysty tähän,» hän sanoi hiljaa. «Meidän täytyy palauttaa hänet.»
Ne sanat olivat kuin veitsi.
«Palauttaa?» kysyin. «Niin kuin hän olisi viallinen esine?»
Sinä yönä kumpikaan meistä ei nukkunut. Poika kääntyi sängyssään ja mumisi unissaan. Hän piteli rikkinäistä nallea käsissään. Istuin hänen viereensä ja kuuntelin, kuinka hän hengitti katkonaisesti.
Silloin ymmärsin: tämä lapsi ei tarvitse kasvatusta – hän tarvitsee pelastuksen.
Aamulla soitin lastenkotiin. He vahvistivat, että lapsi oli otettu pois vanhemmiltaan väkivallan vuoksi. Äiti oli huumeidenkäyttäjä, isä väkivaltainen. Lapsi oli nähnyt asioita, joita ei pitäisi edes tietää.
Kun kerroin tämän miehelleni, hän lukittautui työhuoneeseensa. Illalla hän tuli ulos, silmät punaisina.
«En tiedä, miten selviämme tästä,» hän sanoi hiljaa. «Mutta emme voi antaa hänen kärsiä enää.»
Siitä alkoi pitkä tie.
Päivistä, jolloin mieheni ei uskaltanut edes koskea häneen, tuli hetkiä, jolloin he yhdessä rakensivat legoja ja nauroivat. Ja eräänä päivänä pieni poika sanoi sen ensimmäistä kertaa: «Isi.»
Vuosia myöhemmin painajaiset väistyivät. Arvet jäivät, mutta silmiin ilmestyi jotain uutta – luottamusta.
Ja eräänä iltana, kun mieheni kylvetti häntä taas, poika katsoi vettä ja sanoi:
«Isi, minä en enää pelkää vettä.»
Mieheni hymyili minulle, ja silloin tiesin: tämä lapsi on todella meidän.